Pieni joulutarina 2014: ”Olkoon joulun henki aina sydämessämme”

Tämänvuotinen joulutarinani ei ajankohdallisesti liity mitenkään jouluun, mutta perustelen sen kertomista sillä, että joulun henki, armo ja lempeys, pitäisi olla meissä ihmisissä paitsi jouluna niin myös kaikkina muinakin vuoden päivinä. Ainakin haluan itse uskoa asian olevan tällä tavoin. Näin perustellen olenkin valinnut tämän tarinani aiheeksi vierailun köyhien hoitokodissa Intiassa ja siinä yhteydessä kohtaamiseni Äiti Teresan kanssa. Näitä molempia asioita voinkin pitää yhtenä elämäni suurimmista kokemuksista.

Tämä kaikki tapahtui jo noin 25 vuotta sitten. Olin erään ystäväni kanssa pitkällä Intian matkalla ja kiertelimme pitkin poikin tätä suurta maata. Päätimme matkustaa myös Länsi-Bengaliin ja sen suureen pääkaupunkiin Kalkuttaan (tunnetaan nykyään myös nimellä Kolkata). Olimme etukäteen lukeneet paljon Kalkutasta varsin rajujakin tarinoita siitä, miten siellä äärimmäinen köyhyys ja rikkaus kohtaavat toisensa. Tässä suhteessa kaupunki ei tuottanutkaan pettymystä. Näimme toisaalla loistohotelleja, missä loisto ja rikkaus säkenöivät ja toisaalla taas, aivan loistohotellien takapihoilla korttelin, parin päässä, äärimmäistä köyhyyttä, missä ihmiset elivät ja kuolivat kaduilla. Tässä yhteydessä kohtasimme myös erikoisen ammattikunnan eli Kalkutan kaupungin palkkalistoilla olevia työntekijöitä, joiden tehtävänä oli aamuisin kerätä kaupungin kaduilla yön aikana kuolleita ihmisiä mukaansa polttohaudattaviksi kaupungin laitamille. Kulttuurishokki länsimaisessa hyvinvoinnissa elämisen ja karun intialaisen todellisuuden kesken oli siis todella suuri.

Olimme ennen Kalkuttaan saapumistamme keskustelleet ystävämme kanssa siitä, että Kalkutassa haluaisimme, mikäli vain suinkin olisi mahdollista, tutustua yhteen katolisen nunnan Äiti Teresan perustaman ”Rakkauden lähetyssisaret”-järjestön köyhien hoitokotiin. Tällä järjestöllä oli jo silloin lukuisia hoitokoteja eri puolella Intiaa. Olimme etukäteen lukeneet paljon heidän upeasta työstään Intian köyhimmistä köyhimpien parissa ja halusimme päästä näkemään heidän työtään myös käytännössä. Tätä ehkä jotkut voivat pitää eräänlaisena ”sosiaalipornona” eli hyväosaisen ihmisen tirkistelynä raakaan todellisuuteen, mutta ehkä tuolloin vielä nuorena ihmisenä sitä tuli oltua naiivi idealisti, joka uskoi myös hyvään.

Monien kommellusten ja eksymisten jälkeen löysimme kuin löysimmekin kohteemme. Hoitokoti sijaitsi keskellä suurta slummialuetta ja kieltämättä hieman pelotti liikkua siellä. Hoitokodissa meno oli kuin kiireisessä muurahaispesässä. Hieman arkoina pysäytimme erään siellä työskentelevän nunnan ja kysyimme, että voisimmeko tutustua heidän työhönsä. Hän katsoi meitä pitkään ja neuvoi meitä menemään toimistoon, jossa voisimme keskustella asiasta johtajan kanssa. Tämän sanottuaan hän kiirehti töittensä pariin. Noudatimme hänen neuvoaan ja etsimme toimiston. Koputimme oveen ja oven tuli avaamaan pieni nunnan asuun pukeutunut nainen. Katsoin häntä hetken ja tunnistin hänet näkemieni valokuvien kautta itse Äiti Teresaksi. Tämä oli meille valtava yllätys, sille emme osanneet olettaa kohtaavamme häntä vierailumme aikana! Jäimme melkein yllätyksestä sanattomiksi ja yritimme sammaltaa jotain järkevää tervehdykseksi. Hän varmaankin näki meidän yllättyneet ilmeemme, mutta hymyili meille kuitenkin kauniisti ja pyysi meitä kohteliaasti sisään toimistoonsa. Sisälle päästyämme rauhoituin nopeasti ja pyysin Äiti Teresalta lupaa tutustua heidän upeaan työhönsä. Äiti Teresa katsoi meitä jonkin aikaa ja kysyi meiltä, kuinka paljon tunnemme Rakkauden lähetyssisarten toimintaa. Ennen kuin ehdimme vastata hänen kysymykseensä, alkoi hän kertoa siitä. Samalla kun Äiti Teresa kertoi heidän tarinaansa, tarkkailin minä häntä. Kuten jo aikaisemmin kerroin hän oli fyysisesti pieni, mutta jotenkin hän hehkui sisäistä valoa, joka kasvatti hänet jättiläiseksi. Erityisesti hänen silmänsä olivat täynnä lempeää hehkua, joka tuntui imeytyvän myös meihin. Hän puhui hiljaa ja rauhallisesti, mutta kuitenkin hänen lempeä äänensä tuntui täyttävän koko huoneen. Itse asiassa minä en muista paljoakaan hänen puheistaan, mutta kaiken lopputuloksena oli se, että saimme luvan tutustua heidän toimintaansa. Äiti Teresa sanoi, ettei heillä ollut tapana ottaa vierailijoita vastaan, mutta meidän kohdallamme hän jostain syystä halusi tehdä poikkeuksen (?). Olimmeko tehneet häneen jostain syystä vaikutuksen, en tiedä. Lisäksi hän lupasi jopa henkilökohtaisesti esitellä meille hoitokodin toimintaa.

Esittelykierros oli erittäin shokeeraava ja samalla myös sydäntä sykähdyttävä kokemus. Tuolloin meille oikein avautui ihmiselämän karu puoli. Näimme ihmisiä, joilla ei todellisessa elämässä ollut mitään, kaikilla ei välttämättä edes vaatteita päällään ennen kuin heidät otettiin hoitokotiin. Näimme erilaisten sairausten, kuten esimerkiksi lepran, riivaamia ihmisiä. Kaikista rankimpia kokemuksia oli kuitenkin kohdata pieniä, jopa vauvaikäisiä lapsia, jotka olivat heti synnyttyään kokeneet elämän nurjaa puolta. Riipaisevimpia olivat ne lapset, jotka heidän omat köyhät ja epätoivoiset vanhempansa olivat lähettäneet kaduille kerjäämään elantoa perheilleen. Pahinta oli se, että monet näistä vanhemmista olivat ”kerjäämistehokkuutta” lisätäkseen tehneet lapsistaan raajarikkoisia: lasten jalkoja ja käsiä oli katkaistu, silmiä puhkaistu ja monilla oli myös karmaisevia arpia kasvoissaan ja vartaloissaan. Sitten jos eivät tuoneet tarpeeksi rahaa vanhemmilleen, heidät oli pahimmassa tapauksessa hylätty ja heitetty kadulle. Elämän julmuutta pahimmillaan.

Tämän kierroksen jälkeen ymmärsimme Äiti Teresan toiminnan merkityksen. Palasimme hänen toimistoonsa ja istuuduimme typertyneinä tuoleihimme. Äiti Teresa katsoi meitä pitkään lempeillä silmillään ja kysyi kohteliaasti mietteitämme. Sanoimme olevamme erittäin vaikuttuneita heidän toiminnastaan ja sen merkityksestä. Tämän jälkeen melkein yhdestä suusta puhuttuna kysyimme häneltä, voisimmeko parin päivän ajan osallistua heidän avustustyöhönsä siellä hoitokodissa. Hän katsoi meitä, hymyili meille lempeää hymyään ja sanoi ottavansa kaiken avun mielellään vastaan. Sitten hän otti paperia ja kynän sekä kirjoitti paperille lyhyen viestin. Hän kertoi meille, että heidän veljesjärjestöllään Rakkauden lähetysveljillä on hoitokoti lähellä ja pyysi meitä viemään kirjoittamansa viestin hoitokodin johtajalle ja ilmoittautumaan siellä. Tämän jälkeen nousimme ylös, hyvästelimme Äiti Teresan ja lähdimme hänen ohjeittensa ja siunaustensa saattelemina lähetysveljien hoitokotiin. Seuraavat pari päivää köyhien avustustyössä olivat erittäin silmiä avaava elämys ja antoi todella vaikuttavan todistuksen Äiti Teresan ja hänen järjestönsä toiminnan merkityksestä, mutta tämä on sitten jo toinen tarina…

Niin, meillä on nyt joulu täällä taantuman riivaamassa, mutta kuitenkin yltäkylläisessä hyvinvointi-Suomessa. Toivottavasti kuitenkin oman jouluilomme keskellä ajattelemme myös välillä niitä ihmisiä, joilla asiat eivät ole näin hyvin kuin meillä. Tähän loppuun ajattelin laittaa tiivistetyssä muodossa Äiti Teresan kauniita ajatuksia elämästä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi.
Elämä on kauneus, ihaile sitä.
Elämä on autuus, maista sitä.
Elämä on unelma, tee siitä totta.
Elämä on haaste, kohtaa se.
Elämä on velvollisuus, täytä se.
Elämä on peli, mene siihen mukaan.
Elämä on kallisarvoinen, varjele sitä.
Elämä on rikkautta, säilytä se.
Elämä on rakkautta, iloitse siitä.
Elämä on lupaus, toteuta se.
Elämä on suru, voita se.
Elämä on laulu, laula se.
Elämä on taistelu, suostu siihen.
Elämä on murhenäytelmä, näe se.
Elämä on seikkailu, uskaltaudu mukaan.
Elämä on onni, ota se kiinni.
Elämä on liian arvokas, älä tuhoa sitä.
Elämä on elämää, taistele sen puolesta!”
(Kathryn Spink: Äiti Teresa)

Toivotan kaikille blogini lukijoille Oikein Rauhallista Joulua sekä Rentouttavaa Uutta Vuotta 2015!

Esa Lehtinen

11 kommenttia artikkeliin “Pieni joulutarina 2014: ”Olkoon joulun henki aina sydämessämme””
  1. avatar Lauri Kivimäki sanoo:

    Ei nykysuomalaisia(eikä yleensä hyvinvointivaltiolaisia) ole kasvatettu noiden hienojen periaatteiden mukaan. Niitä voidaan ajatella juhlapuheissa ja juhlapyhinä joulupadan ääressä. Muuten meidät on kasvatettu ahneuteen ja omanvoitonpyyntiin. Oma suu aina lähinnä. Kaverille ei jätetä. Valitettavasti. Vain harvat. On vaikea luopua siitä mitä on itselleen saavuttanut. Vaikka se ei muuttaisi kohdallani mitään. Mutta kun ei kaverikaan. Solidaarisuus on kadotettu-onko sitä lopultaan ollutkaan, jos todella mietit.

    • avatar Esa Lehtinen sanoo:

      Hyvää Joulua sinullekin Lauri!

      Olet aivan oikeassa! Itsekkyys ja oman edun tavoittelu on kyllä nykyajan ilmiö. Minä itse, minä ensin, minä, minä, minä… Onneksi kuitenkin on olemassa ihmisiä, jotka kokevat myös yhteisöllisyyttä ja yhteishyvää. Minä ehkä olen ehkä naiivi, mutta uskon vielä ihmisiin ja hyvään tahtoon. Mehän itse kuitenkin päätämme, mikä on meille tärkeää. Ehkä tämä on juuri sitä joulun henkeä…

      • avatar Harri sanoo:

        Hyvää Joulua molemmille herroille.

        Et ole naiivi, jos uskot ihmisiin ja hyvään tahtoon. Laajassa mittakaavassa kuva näyttää siltä, että ahneus on vallalla, tämä johtuu mahdollisesti tiedotusvälineiden tavasta uutisoida asioita, hyvä tahto ei myy.
        Yksilötasolla ihmiset ovat hyvinkin hyväntahtoisia valtaosin. Yhtäkkiä ei tule montaakaan poikkeusta mieleen, sellaisista, joita tunnen.

        Toki riippuu asioista myös, kaikissa asioissa kukaan ei varmaan ajattele muita.
        Tämä ei ole mielestäni edes nykyajan ongelma, vaan ihmisen ikiaikainen valuvika. Jonkinlainen hengissäselviämisen evoluutiomuoto.
        Kun tärkeissä jutuissa huomioi muut, se on jo paljon.

  2. avatar Lauri Kivimäki sanoo:

    Kirjoitusesi on saanut minut miettimään todellakin miten voisimme auttaa hädässä olevia. Maailmanparannus lienee mahdotonta, vastavoimat niin suuret. Kuitenkin yksilötasolla palautui mieleeni Pölösen elokuva: Koirankynnen leikkaaja. Katsoin elokuvan vasta ehkä noin vuosi sitten. Itkin kun kuva loppui, vaimo ihmetteli, sanoin:”Voiko tuollaista pyyteettömyyttä olla nykysuomessa”-ei elämä on selviytymistaistelua jo yksilötasolla, kiitos niille joilla on turvaverkkoja . Ennen sanottiin:suku on pahin. Ehkä muuttuu.

    • avatar Esa Lehtinen sanoo:

      Huomenta Lauri!

      Olet aivan oikeassa siinä, että maailman tasolla pieni ihminen ei voi tehdä paljoakaan, mutta sen sijaan yksilötasolla me voimme. Toisten ihmisten auttaminen koostuu pieistä palasista ja yhdessä nuo palaset muodostavat suuren virran. Sitä paitsi itsekin auttaja saa hyvän mielen

  3. avatar Lauri Kivimäki sanoo:

    En tiedä kuinka paljon yleensä me tavikset mietimme maailman menoa. Uutiset näyttävät (olemmeko turtuneet), kuinka lapset kärsivät Syyriassa, Afrikan Sarvessa, Intiassa ym.ym.. .Itse sanon etten osta tiettyjä tossuja, koska jollekin ameriikkalaiselle korisjätille maksetaan 60 milj/v että pelaa niillä. Lisäksi minulle on kerrottu, että Sirilankalainen lapsi saa euron viikossa kun valmistaa niitä. Tietoisuus katoaa yleensä sillä hetkellä, kun saat ostaa nämä tossut 70% alennukse lla marketin tarjouksesta. Tekopyhiä olemme. Tähän olemme ajautuneet ja sitä on turha kieltää.

    • avatar Heikki Koskela sanoo:

      Moro Lauri!
      Kun synnyin v. -53, porukkaa oli noin 3,5 miljardia. Elinaikanani väestö on tuplaantunut. Onko se hyvä asia? Minun mielestäni lapsia on liikaa, mutta ei Suomessa. Ilman maahanmuuttoa olemme kutistuva kansakunta. Pitäisikö kehitysapuun liittää väestön vähenemistavoite? Lähi-Idässä ja Pohjois-Afrikassa se jo toimii, mutta pitäisikö sitä kehitysavulla vielä voimistaa? Vähemmän lapsia, enemmän tukea? Syntymätön lapsi ei kärsi?
      Olen yrittänyt useampaan otteeseen saada vastausta tähän eettiseen ja moraaliseen kysymykseen vastausta Sirpa Pietikäiseltä, mutta häneltä ei kuulu vastausta tähän ympäristöpoliittiseen kysymykseen.
      Jos päästöistä sallitaan erivapauksia köyhille maille, pitäisikö väestöräjähdys estää tiukemmin?
      Hyvät Joulupyhät kaikille! T. Hessu K.

      • avatar Erkki Strömberg sanoo:

        Ehtoota Heikki!
        Mitenkäs sitä väestöräjähdystä parhaiten ehkäistäisiin!
        Jos Paavi suostuis jakaa kortsuja oltais jo paljon paremmalla puolella.
        Näitten luterilaisten ehkäisyt on kovin pieniä, joitakin lestaatiolais-äitejä kyllä vois armahtaa jotteivat olis pelkiä panopuita ja lapsitehtaita.
        Arabi ja muslimi maitten kulttuureihin en viitsi kajota, saan nähdä niitten kielteisiä puolia ihan tarpeeksi kun olen vapaaehtoisena ”Suomi- Kamuna”.
        Meillä on paljon opittavaa miten voimme auttaa, kunhan nää ”Halla-Aholaiset” ei tee sitäkin hyvää tyhjäksi.

      • avatar Lauri Kivimäki sanoo:

        Itse synnyin vuonna 1949. Jäin ainoaksi lapseksi (valitettavasti), koska työläisvanhempani katsoivat, että yhden kouluttamiseen heidän rahkeensa riittävät-sukuun piti saada ylioppilas (valitettavasti). En tiedä olenko kiittämätön, koska en vieläkään tätä ajattelua osaa arvostaa. Olin aina suurennuslasin alla-kaikkiin tekemisiini pyrittiin vaikuttamaan. Se onneksi kasvatti uhman, koska sisarusten tuki puuttui. Olen ollut pitkälti oman tieni kulkija. Politiikkaankin minua yritettiin 70-luvulla saada-en lähtenyt onneksi-sehän on suurinta valheellisuutta, vaikka pitkälle voikin päästä. (esimerkkinä todella häpeämätön Erkki Liikanen) Ja monet muut. Muitakin mielipiteitä on ja ne saatan hyväksyä. tai siiten en.

  4. avatar Lauri Kivimäki sanoo:

    Miksi näitä kirjoittelen. Kun jäin työelämästä pois sanoin:Kirjoitan 4-5 kirjaa. Aiheet :Lapsuus ja nuoruus Turengin Kuumolassa. 1 Työpaikka: Talovalmiste Oy- suomalaista rakennuspolitiikkaa 70-luvulla. 2 työpaikka Isännöintitoimisto Hämeenlinnassa- miten kaupunkia todella johdetaan. 3 työpaikka Työvoimahallinto- kuinka tehotonta ja syrjäyttävää hallinto voi olla, inhottaa vieläkin. 4 työpaikka:vientiteollisuus. Minkälainen myytti Suomalainen johtaminen ja ayliike on. Ulkomaisella omistajalla aivan eri otteet. vei tosin aikaa kunnes vanhat ayänkyrät saatiin pois En osaa kirjoittaa, mutta joku voisi sanelun purkaa. Omat virheeni olen aina tiennyt ja ne tunnustan, olisi parempi mennä valtavirtaan, mutta kun omapäinen olen.. Yksi esimerkki mistä en voi nimillä kertoa: vielä elävä arvostettu tangokuninkaaksikin tituleerattu sammui Kuumolan vessaan. Orkesterilla iso hätä: Danny paikkasi. East Virginia. Ja sitä ennen Renegades-toisena Suomessa

  5. avatar Esa Lehtinen sanoo:

    Hei!

    Kiitos kaikille kommentoijille! Näin se jouluinen keskustelu iloisesti rönsyili hyväntekeväisyydestä liiallisen väestönkasvun ehkäisemiseen. Hyvä näin. Iloista vuodenvaihdetta kaikille! 🙂

Jätä kommentti

css.php